Lasten tarina ystävyydestä

Lasten tarina ystävyydestä: Karhu ja mehiläiset

Olipa kerran, vuonna a Metsä kaukainen ja vehreä, maanalaisessa luolassa asunut karhu, josta se tuli vain syömään. Hänen elämänsä oli yksinäistä ja laiska, hän meni minne halusi ja söi mitä halusi, mutta mikään ei innostanut häntä liikaa. Hän oli syvällä sisimmässään hieman surullinen karhu.

Eräänä niistä päivistä poistuessaan luolastaan ​​nälkäisenä karhu huomasi, että läheisessä puussa oli esine, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli hunajakenno, pyöreä kuin pallo, ja se sumisesi niin paljon ötökät sisällä. Karhu lähestyi ja haisteli pitkään hunajakennoa, ei aivan varma mistä oli kyse. Ja sitten mehiläiset tulivat ulos, koska he tiesivät, että karhut yleensä pitävät hunajasta.

- Hei, karhu! — Sanoivat yhteen ääneen ne sadat mehiläiset, jotka suostuessaan voisivat yhtyä ääneensä ja puhua yhtenä ihmisenä. Haluatteko varastaa hunajan, joka maksaa meille niin paljon työtä?

Karhu, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaisia ​​mehiläisiä, oli ymmällään.

-Kuka sinä olet? Mikä se hunaja on, josta puhut? - hän kysyi heiltä.

- Et huijaa meitä, karhu. He vastasivat.

- Asutko siellä? Miksi kukaan haluaisi murtautua kotiisi? Karhu vaati ja haisteli taas pyöreää pesää.

- Varastaaksemme hunajamme, tietysti.

- Ja mitä varten se on? Karhu halusi tietää.

- Etkö tiedä, mihin hunaja on tarkoitettu? Mehiläiset nauroivat: "Emme ole koskaan nähneet näin typerää karhua!"

Karhu ei pitänyt siitä, että nuo pienet hyönteiset nauroivat hänelle, mikä oli a eläin iso ja vahva.

- Mitä töykeitä mehiläisiä! Hän karjui: "Yksin siitä syystä minun pitäisi tuhota heidän pesänsä!"

Mehiläiset lakkasivat välittömästi nauramasta ja näyttivät pistonsa karhulle.

"Jos rikot pesämme, me purramme teitä kaikkia", he varoittivat häntä.

Mutta se oli liian myöhäistä. Yhdellä kynsiiskulla karhu ravisteli pesää ja teki suuren kolon, jonka läpi hunajaa alkoi virrata. Kenno putosi maahan ja tuhoutui täysin. Karhu nosti refleksissä kynnensä suulleen ja maisti herkkua, jonka vain mehiläiset pystyivät luomaan.

- Tiesimme sen! Mehiläiset syyttivät häntä: "Sinä olet tullut syömään hunajaamme!" Nyt joudut maksamaan tekemästäsi!

Ja sanaakaan sanomatta he pistivät ja pistivät karhua, kunnes se sai sen juoksemaan karkuun.

Karhu vietti loppupäivän piiloutuen eri nurkkaan metsää odottaen puremien aiheuttaman kivun laantuvan, mutta ei kyennyt unohtamaan hunajan herkullista makua. Hän ei ymmärtänyt, kuinka pienet eläimet, kuten mehiläiset, saattoivat luoda jotain niin herkullista ja samalla pistää niin tuskallisesti. Lopulta tuli pimeä ja karhu halusi palata luolaansa, mutta yrittäessään hän tajusi, että mehiläiset olivat päässeet hänen luolaansa ja yrittivät tehdä uutta hunajakennoa.

- Lopeta, karhu! He sanoivat hänelle: "Tai me puremme sinua uudestaan, niin kuin olet sen ansainnut."

- En ole tullut taistelemaan kanssanne, mehiläiset, vaan nukkumaan luolassani. Mene takaisin hunajakennollesi ja oletetaan, ettei mitään olisi tapahtunut – ehdotti karhu.

- Emme voi palata hunajakennoon, karhu, koska tuhosit sen kynsilläsi. Tiedätkö kuinka kauan sen rakentaminen kesti?

- Ei Minä en tiedä. Sanoi karhu, joka kaikesta huolimatta oli vilpitön karhu. "Mutta tiedän, että jos menettäisin luolani, se tekisi minut hyvin surulliseksi."

"Se ei ole mitään", mehiläiset selittivät, "koska sinulla on tuo luola, meidän on sen sijaan rakennettava talomme omin käsin." Tämä on kolmas hunajakenno, joka meidän on pitänyt tehdä.

- Ja mitä tapahtui edellisille? kysyi karhu.

- Ihmiset tuhosivat ne.

- Ah, ihmiset! karjui karhu, joka ei pitänyt ihmisistä ollenkaan. "Heillä oli tapana tulla tänne ennenkin, mutta kuultuaan karjumiseni he pakenevat kauhuissaan." He eivät ole tulleet pitkään aikaan.

- Onnea, karhu. Emme osaa karjua, osaamme vain pistää. Mutta heillä on erityiset puvut, jotka estävät meitä puremasta niitä, ja tulta tuottaa savua ja pakottaa meidät ulos hunajakennosta.

Karhu mietti hetken ja lopulta sai idean.

- Kuulkaa, mehiläiset, entä jos jakaisimme luolan?

- Jaetaanko se? Mehiläiset katsoivat toisiaan ymmällään.

- Pidän huolta luolasta, jotta ihmiset eivät pääse sisälle ja voit elää hiljaa sisällä. Joten voit antaa minulle anteeksi hunajakennon, jonka rikoin sinulle.

- Tekisitkö todella sen puolestamme?

- Asia selvä!

Mehiläiset alkoivat surinaa ilosta. He olivat anteliaita mehiläisiä, epäluuloisia niin kuin olivatkin.

- Karhu, jos jaat luolasi kanssamme, me jaamme hunajamme kanssasi. Olemme todella pahoillamme, että purimme sinua ja myös nauroimme sinulle.

Vaikka he eivät voineet halata tai kätteleä, mehiläiset ja karhu tekivät rauhan. Siitä lähtien he ovat jakaneet luolan ja hunajan ja oppineet arvostamaan sitä hyvää, mitä kullakin oli tarjottavanaan. Ja ikään kuin se ei olisi tarpeeksi, karhu ei enää koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi.

Viitteet:

• "Seronta" sisään Wikipedia.
• "Ystävyys" sisään Wikipedia.

Mikä on tarina?

The tarinoita ovat novelleja, joissa on vähän hahmoja ja yhdellä juonella, joka voi perustua todellisiin tai kuvitteellisiin tapahtumiin. Are Kertomustekstejä kanssa Perustelu suhteellisen yksinkertainen, jossa hahmot osallistuvat yhteen keskeiseen toimintaan. Paikkoja on myös rajoitetusti: tapahtumat tapahtuvat yleensä enintään yhdessä tai kahdessa paikassa.

Seuraa: